Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Pappilan elämää 1800-luvulla


Lydia, vanhana rouvana 1920-luvun lopussa, saneli tyttärelleen Kersti Bergrothille muistojaan nuoruudestaan Sotkamon Varpuniemen kappalaispappilassa: ”Aamu kaukana erämaassa. Kaukana nykyajasta myös. Liekö sellaisia aamuja enää missään? Onko vielä jokin yksinäinen pappila, missä talvipäivä alkaa sellaisella tavalla kuin se alkoi siellä ja silloin? Kello kuusi piika tuli herättämään. Niistä aamuista on kulunut jo yhden ihmiselämän aika, mutta vielä tunnen äärettömän unisuuteni ja laiskuuteni. Ei olisi halunnut nousta kylmään ja pimeään.

 

Mutta ei auttanut. Ja vähän ajan perästä juoksimme jo pihan poikki väentupaan. Kun nyt ajattelen noita talvia, niin ihmettelen, että jaksoimme kestää niiden arktista ja painavaa tunnelmaa. Koko ilmapiiri oli toisenlainen kuin etelässä. Voimallisia revontulia paloi taivaalla. Susi liikkui talon lähellä, ja etenkin ilves. Vinttikamarin ikkunasta näimme tiheitä, rajattomia metsiä, kaksi vedenselkää – toinen oli Sapso itse – mutta ei ainoatakaan ihmisasuntoa, ei yhdenkään talon tai mökin savua.

 

Emme olleet tottuneet etelään ja sen ihmispaljouteen ja vilkkauteen, niin ettemme oikeastaan osanneet odottaa mitään muuta kuin tätä autiutta ja tummaa juhlallisuutta. Mutta koko elämäksi jäi meihin omituinen vavistus ja kaiho. Näen vielä korkean kaivonvintin talviaamujen sarastusta vastaan, näen talvipäivän surumieliset valaistukset, näen unohdetun, etäisen pappilan lähellä napapiiriä. Minuun on niistä ajoista saakka jäänyt pohjoisen kammo, pimeyden kammo, erämaan kammo.

 

Eikä kukaan ole kuitenkaan ihannoinut kotiaan niin kuin me ihannoimme omaamme. Mikään ei voinut olla meistä kauniimpaa kuin se. Erämaan kesä – vieläkään en ole missään nähnyt kauniimpaa. Kävelimme suurissa metsissä, missä lehtipuut tuoksuivat. Menimme rantaan saattamaan renkejä ja piikoja, kun he lähtivät takamaille heinäntekoon. Heillä oli mukananaan reikäleipää, leileihin pantua piimää, suolalihaa, voita. He lähtivät soutamaan järveä pitkin, ja me tiesimme, että he palaisivat pitkältä matkaltaan viikon kuluttua. Siellä niittymailla he rakensivat itselleen kodan, ja kodan ulkopuolella paloi aina öisin pitkä kaadettu puu. Siellä kaukaisissa erämetsissä vietimme kummallista ihanaa kesäelämää.”

Ote Hellevi Arjavan kirjasta Merkillinen isoisä